Opettajan jokainen rohkaisu on nuorelle tärkeä

 Vuosaaren lukion alumipäivässä Max Lappalainen kertoi uratarinansa. Nykyään Max nauttii yrittäjän vapaudesta. Hän elää kiinteistökaupoilla ja reissaa suuren osan vuodesta pitkin maailmaa.

 

Alumnipäivä ei ole nostalgiatrippi vain entisille opiskelijoille, vaan tärkeä hetki myös opettajille. Tunne Työ - suunnittele ura -hankkeen projektiassistentti Susan Tuulosniemi kävi Vuosaaren lukion alumnipäivässä kuuntelemassa kolmea uratarinaa. Kaikkia niitä yhdisti sama tekijä: opettajan merkitys.

 

“Muistan niin hyvin, kun mä istuin teidän paikalla, pipo silmillä ja nuuska huulessa”, sanoo Max Lappalainen ja katsoo suoraan takapenkin kuulijoihin. Pipopäät hörähtävät. “Mä olin vitosen oppilas, koulu ei napannut pätkääkään, ja enemmän kiinnosti tytöt ja kaljan kittaus.”

 

Vilkaisen Susanna Kalmaria, vararehtoria ja äidinkielen opettajaa. Hän ei kuitenkaan näytä hätkähtävän, vaan hymyilee muistolle. Ja helppo on hymyilläkin, sillä tarinalla on onnellinen jatko.

 

Yksi iso floppi tarvittiin, ennen kuin täysi-ikäisyyden kynnyksellä tasapainoileva Max vakavoitui ymmärtämään, että hänen pitää itse valita oma polkunsa. Voi joko luovuttaa tai yrittää. Yrittää ihan tosissaan.

 

Puoli tuntia kuluu ilman, että kukaan kuulijoista kaivaa kännykkäänsä esille tai vaihtaa edes asentoa. Maxin tarina pureutuu yleisöönsä paremmin kuin äidin, opettajan, opon, työnantajan tai kenen tahansa aikuisen tarina. Nuori puhuu nuorille nuorten maailmasta, nuorten kielellä. Yhden tarinan monesta. Nuoret samaistuvat toiseen nuoreen, vieläpä saman koulun kasvattiin.

 

Yksikin kannustava kommentti voi olla käänteentekevä

 

Vuosaaren lukion ensimmäisessä alumnipäivässä 18. tammikuuta tunnelma on nostalginen. Aloitustilaisuuteen lukion auditorioon on kokoontunut parisen kymmentä entistä koulun ylioppilasta ja salin täydeltä lukiolaisia vuosimallia 2018. Alumnit ovat tulleet kertomaan omat uratarinansa. Osa on siirtynyt jatko-opiskeluihin, osa jo ehtinyt työelämän pariin.

 

Epävarmassa kasvun paikassa nuori on hukassa itsensä ja tulevaisuutensa kanssa. Yksikin kannustava kommentti voi olla käänteentekevä.

 

Kun nuorella ei itsellään ole vielä riittävästi perspektiiviä omaan osaamiseen suhteessa ympäröivään maailmaan, jokainen rohkaisu on merkittävä. Että jokainen löytäisi ne omat vahvuuteensa, ja olisi edes yksi henkilö, joka uskoo nuoreen silloinkin, kun nuori itse ei sitä vielä osaa.

 

Susanna uskoi Maxiin. Kulki vierellä sen pahimman kivikon yli. Luki- ja kirjoitushäiriöisen pojan tulevaisuus oli tyssätä hylättyyn äidinkielen yo-kirjoitukseen. Mutta Max päätti, että kaikki se työ, joka oli tehty lukion aikana, ei saanut valua hukkaan. Niinpä silloin kun lukion ovet kesäksi sulkeutuivat, opettajanhuoneeseen jäi vielä valo. Tehtäviä tehtiin yhdessä. Korjattiin, tehtiin ja korjattiin.

 

Kolmen puheenvuoron jälkeen opettajanhuoneen kahvipannun ympärille alkaa kertyä väkeä. Urakkaansa tyytyväisinä istahtavat niin alumnit ja kuin heidän entiset opettajansa vihdoin samaan pöytään. Pituuserot ovat kääntyneet toisinpäin. Pöydissä poristaan nykyisestä, katsotaan eteenpäin, muistellaan mennyttä ja kiitetään. Ennen kuin ensimmäinen kiireinen sinkoaa takaisin normielämäänsä, otetaan vielä yhteiskuva. Koko lukiokoulutuksen mielekkyys ja merkitys tiivistyy kameran sisuksiin ja lukion historiikkiin.

 

Ja kuinka kävi Maxin äidinkielen kirjoituksissa toisella yrittämällä? Sieltä ropsahti C. Yo-kutsut lähetettiin uudestaan ja juhlasalin oven takana odotti koko avara maailma, mahdollisuuksia täynnä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Featured Posts

Kesätekemistä lukiolaisille – töitä tai uusia taitoja

January 14, 2019

1/1
Please reload

Recent Posts